Autosisustamo, Luopioinen 1988

Vuosi 1988 oli viimeinen, jolloin yli viisi vuotta omistetun, liiketoimintaa harjoittavan yrityksen sai myydä ilman veroseuraamuksia.  Luit oikein. Myyntivoitosta ei mennyt veroa. Tästä seurauksena oli luonnollisesti vilkas joulukuun loppu, kun osa yrittäjistä pyrki löytämään ostajan ja toki osa meistä yrittäjistä pankinkin suosiollisella avustuksella haki ostettavaa.

Tamperelaisessa Hatanpäällä toimineessa pienessä yrityskauppatoimistossa oli myynnissä Autosisustamo ja kun en tiennyt, mitä autosisustus tarkoittaa, pitihän siitä lähteä neuvottelemaan. Kävi ilmi, että Luopioisissa oli halli, jossa Teijo Kuiri vaimonsa ja veljensä avustamana teki hyvää tulosta sisustamalla uusia Ladoja.  Kuorma-autolla haettiin Vainikkalan raja-asemalta neljänkymmenen Ladan etu- ja takapenkki sekä etuovien kyljistä koristelistat.  Tehtaalla nämä saivat puukkoa niin, että jäljelle jäi vain penkin putkirunko.  Putkirungon selkänojaan tehtiin korotus (mallia Recaro) hitsaamalla vähän lisää putkea, penkille saatiin kokonaan uusi muoto talon ulkopuolella teetetyistä polyuretaanipaloista ja tehtaalla kaksi ompelijaa ompelivat huippukankaista uudet päälliset sekä penkkeihin että sivukoristelistoihin. Nyt kokonaan uudennäköiset penkit vietiin takaisin Vainikkalaan ja Lada sai peräpeiliinsä upgreidatun nimen LADA LA STRADA.  Uskomaton homma!

Kaupat tehtiin ja aluksi vain jännitin, tuleeko tästä ensimmäisestä yrityskaupastani pannukakku. Kuukausi kuukaudelta ajelin useammin Luopioisiin ja täysin minusta riippumatta Teijo Kuiri vei yritystä loistavasti eteenpäin. Ladoja tehtiin mieletöntä tahtia, autojen maahantuoja Konela maksoi meille 1750 markkaa/auto ja myi auton 5.300 markkaa kalliimmalla kuin perusmallin – ja oli myös tyytyväinen.

Tämä ei suinkaan riittänyt Teijolle. Iltaisin hän suunnitteli pakujen muuttamista pikkubusseiksi ja kävi viikoittain esittelemässä minulle suunnitelmiaan uudesta hallista. Pohjapiirroksesta kävi ilmi, miten monipuolisesta toiminnasta oli kysymys. Metallipaja, varasto, ompelimo, elektroniikka-osasto, kokoonpanohalli ja iso suihkuhuone. ”Täh?” kysyin, kun en ymmärtänyt, miten viidenkymmenen neliön suihkuhuone liittyi pikkubussien valmistukseen. Jaa, no niin, olisihan sitä pitänyt ajatella.

Yhden vuoden aikana Teijo käänsi toimintamme pikkubussitehtaaksi. Uusiin autoihin polttoleikattiin reiät ikkunoille, jotka asennettiin ja tiivistettiin; bussin lattiaan porattiin kymmeniä reikiä penkkejä varten; kiinnitettiin sähkökourut lattialedejä varten; penkit rakennettiin putkirungosta ja lukuisista kallistuksen säätöosista ja upeista italialaisista kankaista), sisäkattoa varten prässättiin iso akustoiva pehmeäpintainen levy, jossa oli esiasennettuna valaisimet ja kaiuttimet jne. Työntekijöitä oli parikymmentä ja busseja tehtiin jo ensimmäisenä vuonna toista sataa. Toimintaa sääteli erittäin tiukka lainsäädäntö, jonka mukaisesti autot oli valmistuttuaan vielä katsastettava.  Toiminnan kannattavuutta tuki keskeisesti Suomen autoverotus: pakettiauton tuontivero oli merkittävästi pienempi kuin pikkubussin tuontivero. Muutos pikkubussiksi kannatti tehdä Suomessa.

Kaiken tämän ohella Teijolla oli – nyt varmaan öisin – aikaa suunnitella vielä isompia asioita. Meillä oli kehitysteltassa Toyotan tehtaalta Hiacen demoversioita, joihin asennettiin hydraulinen sivuoven avausmekanismi. Teijo halusi osille amerikkalaisista Hawk-vastakaupoista ja suunnitteli Finnairille lentokoneen penkkejä (joita määritteli kymmenien mappien säännöstö) – Helsingin tarjouskilpailua varten tehtiin lähijunan vaunuun penkit ja sisustus. Näistä ponnistuksista ei yksikään tuottanut myyntiä.  Mutta monet muut penkkeihin liittyvät innovaatiot tuottivat.

Penkkikehittely jatkui vuosien ajan huipentuen Teijon belt-in-seat -projektiin. Tavoitteena oli ensin kehittää matkailuauton etuistuimet niin, että turvavyö on penkissä.  Kuukausittain tehtiin pari kymmentä toisistaan poikkeavaa penkkiä, jotka lastattiin kuorma-autoon. Sillä Teijo sitten huristeli Saksaan TUVin törmäystesteihin. Viiden ensimmäisen matkan sata törmäystä repi penkin jalan tai selkänojan tai uton lattian armotta niin, että ihmistä mallintava nukke tuhoutui. Ongelmaan ei tahtonut lääkettä löytyä. Näillä retkillä saatiin sentään penkin niskatuki TUV-hyväksytyksi.

Osuuspankin Erkki Lepistö kutsui meidät pankin hiihtomatkalle Itävaltaan (jonne en  lähtenyt). Paluumatkalla lentokone oli myöhässä ja porukassa äijät istuivat kentällä baarissa. Tarinan mukaan Teijo oli pompannut pystyyn kuin kohtauksen saaneena, höpissyt jotain liimaamisesta ja painunut huoneen nurkkaan piirtelemään Ajasto-kalenterinsa sisälehdille. Aamulla Suomessa hän soitti minulle ja selitti varmaan kokonaan nukkumattoman yön jälkeen, että nehän pitää liimata. Toki minullekin kirkastui sitten parin päivän viiveellä, mistä tässä oli kysymys. Kun pakun lattiaan kiinnitettiin moniurainen profiililevy ja siihen liimattiin penkin laippajalan moniurainen muunnos, liimattavaa pintaa saatiin pingispöydän verran ja penkki alkoi pysyä kuosissaan myös törmäystilanteessa. Lisäetu oli myös verraton: aiempaa pulttiliitosta varten lattian läpi poratut reiät veivät autolta ruostesuojaustakuun – nyt liimauksessa reikiä ei enää tarvinnut porata.

Ollessamme kesällä 1994 Benalmadenan matkalla, Teijo soitteli päivittäin. Hän halusi ostaa Autosisustamon takaisin koska Kera ei halunnut rahoittaa hänen kasvavia investointejaan meille vuosittain jaettujen osinkojen takia (terve merkki valtion tukirahojen jaossa: ei kannata jakaa rahaa, joka menee osinkona omistajille. Pätisi vieläkin). Viisi minuuttia mietittyäni sanoin, että myyn osakkeet hänelle markalleen samalla hinnalla, jolla ne ostimme. Kolmesta syystä: olimme saaneet hyvää tuottoa sijoituksellemme, emme halunneet olla kehityksen esteenä ja olin nauttinut suunnattomasti kuuden vuoden matkasta. Teijo tapansa mukaan toimi tehokkaasti. Fuengirolan rannan monitoimikaupan perähuoneen faksi puksutti kauppakirjaluonnoksia, jotka allekirjoitin ja eikun faksiin takaisin.

Olin sitten saman tien vapaa hallituksen puheenjohtajuudesta. Kuuden vuoden ansiokseni saatoin sanoa vain sen, että kuuntelin hyvin. Vaikka en ymmärtänyt, niin ymmärsin olla asettumatta poikkiteloin ja kannustin. Ja yhytin Teijon VM Kallioniemen kanssa, mikä johti varmaan keskeisesti onnistuneeseen penkkien osien tuotantoon Kaukoidässä.

Mutta tarina jatkui. Rego-busseja tehtiin tuhansia. Luopioisiin rakennettiin uusi tehdas, jonka alakerrassa oli 200 bussin parkkihalli (ettei nuoriso innostu potkimaan Aitoon kirkastusjuhlien jälkeen satoja mersuja muodottomiksi). Opstock tuli mukaan omistajaksi, ensin puolella ja sitten kokonaan. Hannoverin automessuilla Rego-osastolla vieraillut pomomies ihmetteli sikari suussa, kauanko Teijolta kestäisi toimittaa 6000 bussia – johon Teijo kuulemma vastasi, että 6000 penkkiä onnistuu vuodessa, mutta 6000 bussia on kyllä ihan liikaa. Sikarimies antoi kuitenkin käyntikorttinsa ja pyysi ottamaan yhteyttä sitten, kun 6000 bussille on toimitusaika tiedossa. Fiat lennätti Brasiliasta capriolet-suunnittelijansa kuuntelemaan Teijon esitystä belt-in-seat -penkeistä (caprioletissa turvavyön kiinnitys runkoon on hankalaa), Mersu piirsi uudet pikkubussinsa luonnoksissa Rego-merkkisiksi ja suomalaiset kopioivat surutta Teijon patentoimaa profiilipohjalevy-liimaus keksintöä.

Teijo taisteli patenttinsa puolesta kymmenen vuotta, mutta hävisi myös eurooppalaisen oikeuden korkeimmassa asteessa, myi loputkin omistuksestaan ja lähti Filippiineille Cebuun VM Kallioniemen yhtiökumppaniksi Sawo-saunatehtaaseen. Mutta se on taas eri tarina se ja löytyy kesän aikana SAWO-otsikon alta.

Ai niin, suihkuhuone tarvittiin bussien suihkuttamiseen vuorokauden ajan. Oli halvempaa tarkistaa ja korjata mahdollinen vuotokohta ikkunaläpivienneissä heti tehtaalla kuin lähettää korjausmiehet tekemään paikkoa uuteen taksiin asiakkaan luo, vaikkapa Rovaniemelle.