Cine Atlas, Koskikeskus 1999

Sain puhelun Koskikeskuksen johtajalta JA:lta, jossa hän kysyä haluani jatkaa BIO BIO elukuvateattereita Koskikeskuksessa Finnkinon irtisanouduttua uuden Plevnan multiplexin rakentamisen aikoihin. Kieltäydyin ja suosittelin Sandrew Metronomia, jolla oli Helsingissä ja Turussa kymmenen salin teatterit. JA soitti kuitenkin kuukauden kuluttua uudestaan ja pyysi käymään. Ja minä hölmö menin.

Menin myös taas kerran lankaan hyväksyessäni tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.  Kättelimme sopimuksen ja eikun puhelimeen.

Olin ystävystynyt Fressin ja Ihme ja Kumman valaisintenvaihtotalkoissa Sami Dahlströmin kanssa, joka aina muistutti, että pitäisin hänet mielessä uusien yritysideoiden mahdollisena kumppanina.  Soitin siis hänelle ja kerroin, että nyt pitäisi rakentaa elokuvakeskus Koskikeskukseen. Hän kysyi, että milloin haluat vastauksen. Sanoin, että soita vaikka kymmenen minuutin päästä.  Ei tainnut mennä kuin viisi.

Toukokuun aikana saimme rahoituksen järjestykseen ja Notting Hillin ensi-iltaan, joka oli Suomessa  perjantai elokuun 20. päivä.  Osa pankeista oli jo silloin järjissään, ja piti ideaa idiottimaisena; – ootteko käynyt Plevnassa?

Kuukausi tästä ja meillä oli BIO BIO 1:n sali täynnä betonipölyä Samin hakatessa isolla piikkauskoneella lattian korotusta palasiksi. Illalla totesimme, että hän oli saanut melkein neliön purettua. Otimme siis ison BOB CATin seuraavaksi päiväksi piikkaamaan lattiaa ja saimme irti jo kolme neliötä. Kävi nimittäin ilmi, että kuusi senttinen betonilattia olikin korotuksissa paikoin paikoin 60 senttistä. Kevyt papu oli loppunut ja sitä oli korvattu betonilla. Tuntui myös siltä, että harjateräksestä oli ollut Bio Bion rakennusvaiheessa samaa ylitarjontaa kuin nyt on öljystä ja lattian betoni oli sitä täynnä. Saimme onneksi neuvoa viisaammilta ja lattialla möyryikin pian pieni, kauko-ohjattava panssarivaunu. Ja se sai aikaiseksi. Olimme koskikeskuksen neljännen kerroksen kokoushuoneessa Pirkanmaan Elokuvakeskuksen kanssa palaverissa, kun koko Koskikeskus huojui ja tärisi niin etteivät kahvikupit pysyneet pöydällä.

Viikon päästä Kanervan Mika kävi kuvaamassa tuloksen Tamperelaiseen ja kuvatekstissä kysyttiin, -purettu Berliinin muuri vai uusi elokuvakeskus.

Projekti ei olisi ikinä valmistunut, jos en olisi saanut vinkkiä rakentajasta, joka suosituksen mukaan purki, rakensi ja kokosi keskikokoisen ruokakaupan viikonlopun aikana.  Tutustuin Arne setään, joka haukkui meitä ensimmäisestä päivästä viimeiseen: milloin olin hukannut juuri saamani työkalun, milloin ei maaliruisku pysynyt lapsen kädessä kuuden metrin telineellä. Mutta jo viikon jälkeen ymmärsin tuon kannustuksen huumorilla, ja kahden viikon jälkeen olimme jo ylimmät ystävät.

Rakensimme aluksi aamu seitsemästä ilta kahdeksaan kuutena päivänä viikossa.  Sitten kolme sähkäriämme luovuttivat. mutta Sami löysi uuden, joka lupasi hoitaa homman yksin. Ja hoiti myös.

Heinäkuun puolivälissä avasimme alakatot, ja kas kummaa, keskellä suunniteltuja uusia ykkös- ja kakkossaleja meni katossa reiden vahvuisia Koskikeskuksen pääsyöttökaapeleita, joiden paikka kuvissa oli pilareiden toisella puolen. Siirron arviotiin maksavan useita miljoonia. Ja Koskikeskus kielsi ehdottomasti koskemasta niihin. Marssin Intersporttiin Riston luokse ja kysyin, saisimmeko lohkaista hänen varastotiloistaan 400 neliötä. Risto ymmärsi meitä  ja Koskikeskus lisäsi ne neliöt meidän sopimukseen. Uudet arkkitehtikuvat, budjetti tuplaksi ja ensi-iltapäivän siirto kuukaudella. Timo Räisänen SF:ltä kannusti meitä ystävällisesti: toista kertaa ei kannata siirtää, koska kuvia ei sitten samana vuonna ole enää tarjolla.

Nyt rakensimme aamu kuudesta ilta kahteentoista ja joka päivä. Arne sedällä oli isot termospullot ja vaimon runsaat eväät, niillä selvisimme kahvitunnit ja Samin hakemilla hampurilaisilla lounaat.

Pieni kylmä niskahiki kertautui mahdottoman aikataulun ja rahan loppumispelon lisäksi vielä kahdesti:

Olimme koonneet uudet lattiankorotukset käsin siporex harkoista ja laatoista, mutta koepenkin asennuksessa huomasimme, että penkin keinuttaminen irrotti kierretangot lattiasta siporexin hajotessa  kiinnityksen ympärillä  jauhoksi. Päivien ajan saimme toinen toistaan parempia neuvoja, mutta mikään ei auttanut. Penkki ei pysynyt lattiassa.  Meillä oli tulossa 560 penkkiä ja niiden laippajaloissa oli yli siten yli 2000 kiinnityspistettä. Eikä meillä ollut aavistustakaan miten saisimme ne kiinni.

Sitten taas joku viisas heitti ratkaisun. 25 millin reikä ja siihen kymmensenttinen kumitutti, jonkakeskellä oleva kymmenen millin pultti kiristi tasaisesti siporexiin porattuun reikään.  Ovat pysyneet!

Viimeisellä rakennusviikolla kiristettiin tahtia. Itse nukuin pari tuntia öisin ykkössalin lattialla (jossa silloin oli jo asennettu lahtelaisen arkkitehtiystäväni Ismo Kirmosen valisema lila lattiamatto) ja olin toiveikas. Kunnes keskiviikkona kaksi päivää ennen avausta kuulin Schenkeriltä, että penkkejämme kuljettanut rekka on kaatunut Saksassa, eikä kukaan tiedä nyt tilanteesta. Keskiviikko-ilta, yö ja tortai oli kivaa aikaa. Kaikki omaisuus oli kiinni projetissa, lehdissä ilmoitukset, työtä vielä silmät ja korvat täynnä, muttei aavistustakaan, missä meidän penkit seikkailivat.  Saimme paljon apua loppusiivoukseen (armas vaimoni hoiti taas homman), kahvilan kuntoon, lipunmyyntitiskit, ohjelmat ja muut viilattua ja lopulta kymmenen aikaan illalla myös penkit, joista vain muutama oli käynyt maantien ojassa. Sami ja Arne-setä asensivat jalat ja minä laitoin istuinosat ja selkänojat (olen koittanut aina päästä vähän helpommalla). Jaksoimme kaikki loistavasti.

Aamupäivällä oli käyttöönottotarkastus. Mietin, että jos nyt pyörryn, antavatkohan luvan. En pyörtynyt ja lupa tuli.