Huvipuisto Karuselli, Itäkeskus

Olimme kesällä 1992 sopineet Ihme ja Kumma -lelutavaratalon tulosta uuteen, syyskuussa aukeavaan Itäkeskukseen. Esitellessäni Helsingin herroille Tampereen Koskikeskuksen 400 neliön puuhapaikkaamme, he ensimmäisen kerran pohtivat ääneen, saisivatko minusta sisähuvipuistoyrittäjän Itikseen.  Sisähuvipuiston rakentamisesta oli ollut alustava suunnitelma ja se oli luvattu yhdeksi Itäkeskuksen vetovoimatekijäksi mm. taloon tuleville tavarataloille. Sanoin heti, että tarjouksen pitää olla älyttömän hyvä, jotta lähtisin tuota hanketta vetämään.

Ihme ja Kumman vuokrasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen heinäkuun alkupäivinä Itiksestä tuli tarjous, että luovuttaisivat huvipuiston käyttöön Itiksen koillispäästä varatun noin 2000 neliön tilan ilman vuokraa ja bonuksena vielä tarjottiin rahoitus huvipuistolaitteiden ostoon.  Oli lama ja kauppakeskuksen rakentamisella oli paljon arvostelijoita.  Siksi tulevan keskuksen käyttöastetta piti saada nostettua lähelle sataa prosenttia.

Tila oli upea, puolet siitä oli kahden kerroksen korkuista ja kaikki julkisivut lasia. Ehtona kuitenkin oli, että huvipuisto saadaan auki Itäkeskuksen avajaisiin perjantaihin 25 päivään syyskuuta 1992.  Pääkkö kun olen, niin eikun nimet paperiin ja hommiin.

Ajelin ensin Lahteen tutun arkkitehdin Ismo Kirmosen luo. Häneltä sain pikatahtiin kuvat ensimmäisestä yleisluonnoksesta. Pääsin myös nopeasti Särkänniemen johdon juttusille. Kerroin avoimesti projektistani ja kysyin neuvoa yleisesti kaikesta, mutta ennen muuta pienehköistä huvipuistolaitteista. Ja tulihan niitä. Pikku budjetillani ainoa mahdollisuus laitehankintoihin oli kuulemma Italia ja sinne sain runsaasti osoitteita ja messuilta kertyneitä esitteitä. Runsaan viikon päästä tästä lensin Finnairilla perjantaiaamuna Milanoon, vuokrasin auton ja olin jo ennen puolta päivää laitetoimittaja Zamperlan vieraana lähellä Venetsiaa Altavilla Vicentinassa pohtimassa, mitä he voisivat tarjota. Tehtaan pihalla koottiin pientä vuoristorataa, mutta valtavissa halleissa oli tyhjää lukuun ottamatta kolmea pienehköä laitetta, jotka oli tilattu Brasiliaan. Oli heinäkuun viimeinen viikonloppu ja laman johdosta työmiehet tehtaalta jo lomalla.

Yllättäen pääsin keskustelemaan kaupoista yhtiön perustajan, Antonio Zamperlan* kanssa, joka esitteli jo aiemmin näkemiäni esitteitä, kertoi laitteista ja niiden hinnoista. Toimitusaikakin oli nopea, joitakin voisin saada jo marraskuun alkupuolelle. Selitys painui hieman taka-alalle, kun tajusin konkreettisesti jo viikon ajan mieltäni vaivanneen ongelman. Huvipuistolaitteita ei ostettu valmiina hyllyltä, vaan jokainen laite suunniteltiin yksilöllisesti tiettyyn paikkaan kussakin asiakashuvipuistossa.

Olin jo pettyneenä lähdössä pois, kun älysin kysyä Brasiliaan menossa olevien laitteiden toimituksesta. Antonio ei tiennyt, mutta soitti pari puhelua ja sai selville, että ne toimitettaisiin vasta lokakuun puolella. Terästäydyin ja sanoin haluavani ostaa nuo Brasilian laitteet. Kesti aikansa ennen kuin sain vakuutettua Antonion, että ehtivät hyvin tehdä Brasiliaan uudet laitteet syyskuun aikana. Ja tämän äkättyään hän siitä ihan riemastui. Töitä luvassa!

Väänsimme seuraavien tuntien ajan sopimusta ja syntyihän se. Maksun pääosa etukäteen, toimitus elokuun aikana ja superviisori kokoamiseen viikoksi. Keltaisesta Crazy Bussista maksoin 175 miljoonaa, lentokonekarusellista 68 miljoonaa ja aika simppelistä pienten lasten possukarusellista vielä 30. Markoissa koko summa oli vajaan miljoona markkaa. Minulle tehdasta esitellyt nuorempi kaveri kirjoitti sopimusta, mutta hintakohtaan päästyään hän kysyi, mitä merkitään hinnaksi. Sanoin meidän juuri sopineen Antonion kanssa hinnan. Niin niin, mutta kai minä sentään jonkun provision tarvitsen Sveitsin pankkiin. No, en kyllä tarvitse. Siispä allekirjoitettiin kaupat.

Minulla oli toinen tapaaminen Riminillä Love Cola -kahvikuppikarusellin osalta sovittu vasta sunnuntai-iltaan, joten edessä oli kaksi lomapäivää. Ajoin Venetsiaan, jossa auto oli jätettävä parkkitaloon ja hyppäsin pimenevässä illassa veneeseen, joka oli menossa Casinolle. Casinolla voitin ensimmäisen kerran miljoonan (kuulostaa hyvältä, mutta summa oli liiroissa ja se maksettiin kuudella setelillä, viisi Caravaggiota ja yksi Raffaello). Pelaaminen vei aikaa niin, että poistuin ulkopuolella odottavaan taksiin vasta aamuyöllä kolmelta. Selitin, mihin jätin autoni ja taksi nytkähti liikkeelle – ja vei minut parin sadan metrin päähän laiturin viereen. Kuski vastasi ihmettelyyni, että olemme Lidon saarella ja että tuosta lähtee aamulla lautta! No, sain huoneen Casinon viereisestä hotellista ja lähdin aamulla levänneenä tutustumaan Venetsiaan ja sen pohjoispuolella olevaan rantapaikkaan, Lido di Jesoloon.

Sunnuntaina ajelin alas Riminille. Teimme kahvikuppikarusellista kaupat, jonka jälkeen myyjät halusivat välttämättä tarjota päivällisen. Se tapahtuikin pitkän kaavan mukaan. Ruokalajeja oli 12, kaikissa tryffeliä ja väliin tuli keittiöstä pieniä lisäannoksia. Kokematon maalaispoika kun olin, en ollut moista ikinä kokenut. Olin kuitenkin sen verran järjissäni, että älysin kieltäytyä viinikellariin menosta ja lähdin yöllä yhden aikaan ajamaan Milanoon lentokentälle, jossa minulla oli lentokenttäpalaveri Pariisin Disneylandiin Prinsessa Ruususen linnan toimittaneiden veljesten kanssa. Heillä oli lähettämääni pohjapiirrokseen piirrelty luonnos Pikku Venetsiaksi nimetystä vesipuistosta kanaaleineen, hinta markoissa noin 30 miljoonaa. Onnistuin ravistelemaan itseni irti tästä hulluudesta ja ehdin Finnairin koneeseen, joka silloinkin lähti 11.15 kohti Helsinkiä.

Rakentaminen äityi aika tiukaksi. Löysin jostain Suomen Alppinistien puheenjohtajan, Jaakko Perkiökankaan sisähuvipuistomme vetäjäksi. Teimme päivät ja illat töitä, ja nukuimme makuupusseissa liiketilamme lattialla lyhyet yöunet.

Homma tiivistyi, kun Haka kauppakeskuksen rakentajana äkkäsi, että Crazy Bus tulisi kohtaan, jonka lattia oli samalla metrotunnelin katto.  Arvioitiin laitteen henkilökuormaksi 15 aikuista ja laskettiin Crazy Bussin pyörimisestä lattiaan kohdistuvia momentteja. Varmuuden vuoksi lattian turvaksi rakennettiin isoista teräspalkeista ristikko jakamaan pistekuormia. Tästä aiheutui kasvava huoli tilan ristikon takia alentuneesta korkeudesta (7,8 metriä) ja se kalvoi pahasti mieltä. Kun Italiasta saapui englantia puhumaton superviisori ja ostamani huvipuistolaitteet neljässä rekassa, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin koota laite ja kokeilla, riittäisikö korkeus. Kolmen päivän mutterien väännön jälkeen meidän superviisorimme ajoi bussia joitakin senttejä kerrallaan ylös kohti kattoa ja kohtahan tuo bussi mennä rytkytti ympäri ja ympäri täyttä vauhtia. Bussin katon ja tilan katon väliin jäi runsaasti tilaa, ainakin vaaksan verran. Sen sijaan Love-Cola -kahvikuppikarusellin kupit eivät kelvanneet Suomen Coca-Colalle, niiden logot olivat niin lähellä Coca-Colan logoa. Tätä kysyttiin Atlantan pääkonttorista asti, eikä selitykseni sadasta identtisestä karusellista eri puolella maailmaa auttanut asiaa. Lähetimme kahvikupit takaisin Riminille ja sieltä tuli yllättäen viikossa uudet.

Melkoisen lisäurakan saimme Jaakon ja Kauppakeskuksen johtajan Arto Asikaisen ideasta pitää Itiksen avajaisviikonloppuna Suomen avoimet kiipeilymestaruuskilpailut Pasaasi-käytävälle rakennettavalla 17 metrin kiipeilyseinällä. Itse en osallistunut seinän rakentamiseen ennen avajaisia edeltävää yötä. Arto esitti puolen yön aikaan painokkaan toivomuksen, että muutamia kiipeilyseinän takana olevan putkirakennelman putkia lyhennettäisiin niin, etteivät ne rumasti törrötä kiipeilyseinän sivuilla. Jatkoimme ensin alkuyön ajan loppusiivousta (jota emme enää pystyneet ulkopuolisten tekemänä kustantamaan) ja neljän maissa yöllä kiipesimme kiipeilyseinän takana putkia pitkin kahden ison rälläkän kanssa ylös asti katkaisemaan Arton osoittamat liian pitkät putken osat. Katkaisu ei ollut ongelma, vaan katkeavan putken osan kiinni saaminen. Se ei saanut missään tapauksessa pudota Pasaasin älyttömän hintaiselle kivilattialle. Ei pudonnut, eikä onneksi kumpikaan meistä, mutta kiipeilystä sain silti tuona yönä niin tarpeekseni, etten sittemmin ole enää kiipeillyt.

Taas kerran olin valinnut hyvän osan. Jätin Jaakon hoitamaan valitsemamme henkilökunnan kanssa nyt avattua Huvipuisto Karusellia, ajoin kotiin Tampereelle, nukuin ympärivuorokautisia unia lokakuun ajan ja sitten palasin takaisin Itäkeskukseen rakentamaan Suomen suurinta lelukauppaa, Ihme ja Kummaa.

Huvipuisto Karusellissa meillä oli monta mukavaa yksityiskohtaa. Kopioimme muun muassa melkein yks yhteen Benalmadenan huvipuiston tivoliino-setelit, joita asiakkaiden oli ostettava, jotta pääsi laitteisiin. Setelit olivat hauskoja, mutta asiakkaiden painostuksesta teimme varsin pian myös rannekkeet, jotta vanhemmat saattoivat yhdellä maksulla jättää lapsensa meille riekkumaan ostosretkensä ajaksi. Laitteista lentokone- ja kahvikuppikaruselli toimivat hyvin ja Crazy Bus erinomaisesti. Se oli ylivoimainen suosikki. Särkänniemen huoltomiehetkin kävivät katsastamassa uusia laitteitamme tekniikan osalta ja yllättyivät positiivisesti italialaisten laadusta.

Kannattavuus oli aluksi heikkoa. Vaikka meillä ei ollut vuokraa, niin kauppakeskuksen hoito-/markkinointivastike oli 17 markkaa neliöltä ja töissä reilut kymmenen nuorta. Luin uudestaan Suomen lainsäädäntöä peliautomaateista. Niiden pitämisessä yksinoikeus oli Suomen Raha-automaattiyhdistyksellä (RAY) huvipuistoja lukuun ottamatta. Saimme yllätyksekseni Poliisilta vahvistuksen huvipuistostatuksestamme. Siispä lensin Frankfurtin pelimessuille, jossa tutustuin japanilaiseen herrasmieheen, Mr. Momiyamaan.  Hän vastasi Segan peliautomaattien myynnistä Euroopassa ja oli jostain syystä ensimmäisestä hetkestä lähtien hyvä kaveri kanssani. Frankfurtissa hän tarjosi pitkän kaavan kautta teppanyaki-päivällisen, joka huipentui rankkasateessa kadulla lukuisiin kumarruksiin ja tutustumislahjojen luovuttamiseen. Kävin pian tämän jälkeen Lontoossa tekemässä hänen luonaan sopimuksen, joka antoi meille oikeuden tuoda Segan peliautomaatteja suoraan Segan Lontoon varastosta.

Kannattavuus parani, erityisesti neljän, toisiinsa kytketyn Sega Rally -pelin hankkimisen jälkeen. Maksoimme laitekokonaisuudesta uskomattomat 80 000 markkaa (hyvän mersun hinnan), mutta saimme sen viiden markan kolikkoina jo alle kuukaudessa takaisin.

Tuottavin keksintöni perustui raha-automaateista annetun asetuksen pieneen sivulisäykseen. Raha-automaateilla operointi oli myös huvipuistoissa alistettu RAY:n yksinoikeudeksi. Poikkeuksen tästä pääsäännöstä tekivät ennen vuotta 1927 käyttöön otetut laitteet. Muistelin joskus nähneeni ikivanhoja raha-automaatteja Linnanmäellä, ja tuo aavistus vahvistui, kun sovin tapaamisen Linnanmäen johdon kanssa. Heillä oli kesät käytössä entisöityjä raha-automaatteja, joita sitten ehdotin fifty-fifty -jaolla siirrettäväksi talvisäilöön meidän sisähuvipuistoomme. Näin tehtiin ja taloudelliset kuukausikatsauksemme alkoivat näyttää vihreältä.

Peliautomaattien tuottopotentiaalin haistaneita ulkomaisia liikemiehiä ilmoittautui ostoaikeissa viikoittain Jaakolle, mutta en ollut kiinnostunut keskustelemaan kaupoista, koska pelkäsin perheille pääasiassa tarjotun palvelukokonaisuuden muuttuvan rahanpesuun sopivaksi pelimaailmaksi. Onneksi näiden ostajaehdokkaiden joukkoon liittyi sitten myös RAY, joka halusi laajentaa reviiriään   perhepuistojen pyörittäjäksi. Nyt pimeästä toiminnasta tai rahanpesusta ei ollut huolta, vaan ostajaehdokas oli paras mahdollinen. Varsin nopean neuvottelujakson jälkeen sisähuvipuisto siirtyi RAY:n haltuun. Ilokseni sain osoitettua sekä Jaakolle että kahvilan hoidosta vastanneelle Heidille, miksi olin houkutellut heidät toimintaa pyörittäneen Yritysspektri Oy:n osakkaiksi. Jaakko osti omalla myyntivoitollaan itselleen kaksion Itiksen läheltä ja Heidi jotain pienempää, mutta oman osuuteni sijoitin heti lannoitteeksi muihin yrityksiini.

* In 2005 the founder of the company, Mr. Antonio Zamperla, became the first Italian to be inducted into the IAAPA Hall of Fame by virtue his significant contribution to the entire industry, joining other pioneers such as Walt Disney, George Ferris and Walter Knott.