Ihme ja Kumma, osa 1 (1988)

Ihme ja Kumma toimi kaikista yrityksistämme ehkä selkeimmin alalla, josta emme tienneet yhtään mitään. En ollut koskaan pitänyt kauppaa; kalustanut, hinnoitellut ostanut, mainostanut. Kun en tiennyt leluista enkä lapsistakaan mitään, koko hanke oli ensimmäisestä päivästä lähtien uuden opiskelua.

Onneksi lähteminen tälle toimialalle perustui vakaaseen harkintaan. Aiemmin kerrotun Picnicin hengissä pysymisen yksi ratkaisevia tekijöitä oli kulkuyhteys suoraan Hämeenkadulle. Tavaratalo LEO:n (entinen Otra) liukuportaita pääsi suoraan toiseen kerrokseen ja sieltä meillä oli neljä avointa ovea Picniciin.   Tavaratalo LEO ei kuitenkaan menestynyt keskustassa ja entinen Länsitorin kauppias Leo Tanskasen laittoi sen kerralla kiinni.  Meiltä katosi puolet kahvilan asiakkaista. Tila oli pitkään tyhjänä ja päivittäin sitten mietittiin, mitä tavaratalo Leon:n paikalle voisi tehdä, jotta saisimme kulun Hämeenkadulle jälleen auki.  Ja hommahan selvisi.

Istuimme Picnicin ydinporukan kanssa ensimmäisen oman kotimme keittiössä ja pelasimme Trivial Pursuittia. Pelkäänpä, että meillä oli myös Trivial Pursuit lasit ja niissä kolmas tai neljäs cuba libre menossa. Ehkä kevyt nousuhumala oli virkistänyt aivojani niin, että levyä vaihtaessani käteen osui levykansi ja siinä iso teksti Ihme ja Kumma.  Palasin pöytään aloittaen uuden keskustelun: ’ Mitä jos tehtäisi LEOn tilaan IHME JA KUMMA. Ehkä siinä olivat muidenkin aivot vauhdittuneet, koska ryhdyimme innolla keskustelemaan, mitä Ihme ja kumma –nimisessä liikkeessä voisi  myydä.  Ja vastaus tähän oli yksimielisen selvä: Leluja.

Kyllä siinä muutama päivä lelualaa ihmeteltiin, mutta sitten olikin jo vuokrasopimuksessa nimi (mustan maanantain jälkeen vuokratilat olivat halpoja) ja siitä sitten leluja ja kalusteita ostamaan.  Kävin Briolla Raisiossa ja Agerex Oy:llä Helsingissä ja olin häikäistynyt uudesta maailmasta, josta en tiennyt mitään. Tein Tiina Mäkitalon kanssa hommia mainonnan suunnittelusta ja hän teki meille upean logon (taas). Tilasin Hämeenkadun sisäänkäynnin lipan päälle metrisen valokuution, jossa oli logomme veikeät mustat silmät ja sen ympärillä pyöri ikään kuin satelliittiparvena Ihme ja kumma teksti. (Liikkuvaan valomainnokseen tarvittiin tietysti kaupungissa poikkeuslupa, johon julkisivulautakunta syystä tai toisesta  taipui).

Halusin heti myös maahantuontiin. Lähdin Hongkongiin suoraan Fressin lopputarkastuksesta hyvänä päivänä 09.09.1988. Matka oli melkoinen seikkailu. Koneessa Köpikseen kuului rupattelua miehiltä, joiden kaikkien äänen tunsin.   Arvailin koko lennon ajan, kuka kunkin äänen takana oli. Tuo oli nyrkkeilyselostaja Ilpo Lounasheimo, tuo taas MTV:n Anssi Kukkonen.

Köpiksessä meitä oli vastassa Thain lentoemoja ja he liittivät minut tähän Soulin olympialaisiin menossa olevaan selostajaryhmään. Lensin Hannu Pekka Hännisen vieressä matkan Bangkokiin niin, että edessämme istui Tanskan uimaritytöt ja takana Brasilian uimaripojat. Pidimme urheilutietokilpailua ison koneen keskiosassa pitkälle yöhön, kunnes lentoemot karkottivat meidät paikoillemme meluamasta.

Hongkong oli ensimmäinen suurkaupunkini ja se näytti taksista katsoen surkealta. Olin varma, etten löytäisi täältä ikänä yksin mitään ja varsin pessimistinen olin siihenkin, treffaisinko opastani, Veikko-Matti Kallioniemeä ollenkaan.  Saavuttuani hotellihuoneeseen menin suihkuun, jossa juuri shampoot päähän saatuani soi puhelin. Sokeana haparoin seiniä ja olihan siinä suihkuverkon ulkopuolella seinässä luuri ja luurin päässä Veikko-Matti. ’Olen aulassa, joko mennään’. Ja mentiin kanssa. Aika kovaakin. VM oli varannut logistisella kehällä kaikille kolmelle päivälle reilun kymmenen tapaamista sekä Hongkongiin, että Macaolle.  Pääosin ne olivat pienissä lelutukuissa, jotka käsittivät yhden huoneen. Valikoimat olivat monissa niin täyttä rihkamaa, että pokkuroinnin ja kahden käden käyntikorttien vaihdon jälkeen saatoimme nopeasti poistua.

Ensimmäisen päivän kohokohta oli tehdas Bright River, joka teki isoja tuh tuh junia lähinnä jenkeille.  Hong Kongin tapaan tehdas ei ollut pitkä ja leveä, se oli korkea. Raaka-aineet ja osat nostettiin kontissa 49. kerrokseen, josta ne valuivat kerros kerrokselta alas ja saapuivat valmiina tuotteina katutasolle pakattaviksi ja lähetettäviksi. Nousimme ylös 50. kerrokseen, jonka ilmava penthouse toimisto oli pramein koskaan. Yllätykseksemme yrityksen MOQ ei ollut one container vaan 99 kappaletta/tuote ja tilasimme varmaan noin puolen kontin verran vetureita ja junia, osa luksusmallia, jossa veturin piipusta tuli kovan puksutuksen lisäksi myös savua.

Tämän vastakohta oli seuraavana päivänä Macaossa. Tehdas oli luvalla sanoen kuppaisessa rakennuksessa, jonka tavarahississä ihan oikeasti pelotti. Sen ainoassa huoneessa oli pitkä pöytä, jossa kylki kyljessä noin 20 tyttöä kokosi sokeripalaa vähän isompia bull back autoja. Ne olivat kopiota Mattelin valmistamista Hot Wheels autoista (Macaossa similiar, not a copy). Perällä samassa tilassa oli kuuden hengen pöytä ja jossa kävimme kauppaneuvotteluja. Tuote oli hieno, pakattu kolmen tai viiden auton plisteri-setiksi ja tietysti OEM tyylisesti oikeus nimetä tuote haluamallaan nimellä, vaikka SAABiksi.  Ja hinta oli hyvä. Halusin tilata reilusti, 10.000 pienempää settiä ja 5000 isompaa, yhteensä 55.000 autoa.  Vaan ei. Minimi oli yksi kontti. ’Paljonko siihen mahtuu?’ No, laatikkoon mahtui 30, laatikkoja kartonkiin (outer carton) 10, kartonkeja lavalle 20 ja lavoja konttiin 18. Yhteensä 108.000 settiä ja yli puoli miljoonaa autoa.  Päivittelin närkästyneenä, etteikö tästä surkeasta narikasta saanut ostaa mitään 10.000 dollarilla. Näin oli, en ostanut, vaan lähdin pettyneenä pois.  En ymmärtänyt silloin, että hyvä voitto olisi tullut jo 20%:n myynnin jälkeen. Ja olisihan siitä erästä voinut myydä muillekin.

Matka oli hieno. Ja lyhyt, oli kiire, koska Ihme ja Kumman avauspäivä oli sovittu  Snellmannin (ja minun) syntymäpäiväkseni (marraskuun 27.).

Kävin uudestaan Briolla, nyt konaisen pitkän päivän. Silloin joulun LELUKIRJA oli uutta ja teimme lelukirjanäyttelyn, jossa jokainen tuote oli esillä hypisteltävänä.  Kävin Mattelilla, joka on maailman suurin lelutehdas ja tilasin mm. hurjan määrän Barbeja.  Kävin hakemassa VM:n Ferrarin Hervannasta, ajoin sen Hämeenkadulle poliisille lupa-anomuksessa ilmoittamaani reittiä ja nostimme sen siirtolavalle toisen kerroksen ikkunatasolle ja työnsimme sen sisään.  Tämä punainen Barbi Ferrari oli sitten talven Barbi osastollamme ovet auki miesasiakkaidemme ihmeteltävänä. Rakensimme myös jääluolaksi kutsumamme ison huurteisen teltan, jossa maailman luonnonsäätiölle korvamerkityt pehmot olivat lasten ihmeteltävänä. Yritimme tosissaan tehdä lapsille IHME JA KUMMAA.

Totinen leikki alkoi, kun saimme hyllyt valmiiksi. Olimme Brion kanssa sopineet, että he lähettävät vain 10% tilaamistamme tuotteista kerrallaan, koska lastaustaskumme on vain 250 neliön kokoinen. Olin juuri tutustumassa paketista nostamaani hinnoittelukoneeseen ja sen valkoisiin ja punaisiin hintalappuihin, kun vaimoni tuli kertomaan, että Kuninkaankadun tukkeena on kaksi jättirekkaa, joiden kyljessä lukee BRIO. Kun sain toisen peruuttamaan onnistuneesti lastaustaskuumme ja avasimme rekan takaovet, hiillyin heti totaalisesti. Puhelimeen ja soittamaan Briolle, että miksi ihmeessä lähetitte kaikki tavarat heti, eikös sitä sovittu että 10% kerrallaan. No, edustaja selitti, etteivät kehdanneet laittaa koko 10%:n lähetystä, kun ajattelivat, että meillä on varmaan tekemistä tämän runsaan  viiden prosentinkin kanssa. Että lähetetään se puuttuva 5% sitten aamulla.

Seuraavana yönä ymmärsin konkreettisesti, kuinka heikko valmistautumisemme oli ollut. Selasin sadan sivun lähetyslistaa yrittäen yhdistää kahdentoista numeron koodia tuotelaatikon kyljessä johonkin tuotenimeen ja sen tukkuhintaan.  Kun laatikon kanssa seisova työntekijämme samalla katsoi minua kuin höperöä vanhusta (mihin olen nyt viime päivinä saanut jo tottua), ei hommasta tahtonut tulla tolkkua. Jossain puolen yön jälkeen luovutimme listojen selaamisen, purimme tuotteita kuin raivotautiset hyllyille ja selasimme lelukuvastoa arvaten tuote kerrallaan, mikä otus kulloinkin oli kyseessä ja mikä hinta sille laitettaisiin. Asiaa ei auttanut se, että olin hankkinut kokonaista kaksi hinnoittelukonetta, joita niitäkään emme oikein osanneet käyttää. Ideana oli täyttää valkoisen hintalapun yläreunaan kuusinumeroinen tuotekoodi, jonka neljä viimeistä numeroa ilmaisisivat meille inventaaria varten tuotteen ostohinnan, mutta siitäkin oli luovuttava.

Purimme paketteja ja hinnoittelimme kolme marraskuun viikkoa. Vähintään 15 tuntia joka päivä. Haimme lisää porukkaa, jotta saisimme kaiken tehtyä, koska avauspäivää ei voinut siirtää. (meille oli kerrottu, että joulu on lähes puolet lelukaupan vuosimyynnistä). Onneksi meillä oli Picnicin puolella paljon kahvila-avustajia ja Nordia 4 x Kinon  paikannäyttäjiä ja heidän ystäviään. Homma vaikeutui loppupuolella entisestään, kun hyllyt täyttyivät.  Tuotteita oli pakko pakata takaisin laatikoihin ja siirtää alakerran varastoon.

Avajaiset tulivat ja menivät. Lepoon ei paljon ollut mahdollisuuksia, kun Brion lelukirjat jaettiin ensimmäistä kertaa jokaiseen kotiin. Itsenäisyyspäivä lauantai oli yllättävän lähellä heti avajaisten jälkeen ja sen jälkeinen joulukuu yhtä hurlumheitä. Vietimme päivät ja yöt nostaessamme uusia ja uusia tuotteita alhaalta ylös.

Aika pian alkuvaikeudet kuitenkin unohtuivat ja avasimme toisen liikkeen. Tammivuori oli Koskikeskuksessa mennyt konkurssiin ja sain Koskikeskuksen johtajalta Aarre Nokelaiselta edullisen sopimuksen sekä Tammivuoren liiketilasta että vajaan tuhannen neliön varastosta lastaustaskun perältä. Olen maksanut selkänahastani aika ison hinnan Villeenin huoltamon Sulon tavasta tarttua tilaisuuteen, kun halvalla tarjotaan. Minulla se valitettavasti vain on kohdistunut edellisiin vuokratarjouksiin liiketiloista.

Lähdimme Ihme ja Kumman kanssa myös Helsinkiin. Tarjous oli pistämättömän kova. Mutta se on taas eri stoori.